Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä

Anna-Riikka Carlson on tuntenut Eeva Kilven pitkään. Ystävyys on syventynyt yli kustantajan ja kirjailijan kumppanuuden läheisyydeksi, kunnioitukseksi ja välittämiseksi tavalla, jota voinee kutsua jopa, niin, rakkaudeksi. Intohimo ajattelemiseen, tekstiin, luontoon ja läheisiin sekä asioista haltioituminen ja ymmärtävä, lempeä katsanto yhdistävät heitä, halu kertoa maailmalle kaikesta sen hyvästä tarjoamasta niin, että mahdollisimman moni voi ottaa siitä osansa.

Kirja käy läpi Eeva Kilven elämää - ja ohessa ystävyyden kehittymistä - tähän päivään saakka. Runoilija on jo hauras, muistot välillä häilyviä, mutta elämänviisaus tai sanojen arvo ei ole hävinnyt mihinkään. Niitä Anna-Riikka poimii taitavasti esiin johdatellessaan lukijaa Kilven tuotantoon ja vaiheisiin, jotka eivät aina ole olleet helppoja. Jo alku oli järisyttävä, kun sota pakotti perheen muuttamaan Karjalasta, kun Eeva oli lapsi. Kotikylä Hiitola jäi ikuiseksi kaipaukseksi ja perusmielenmaisemaksi. 

Myöhemmin Eeva tapasi elämänsä rakkauden, Mikko Kilven, joka oli "erittäin kaunis mies." Runoilija hänkin, ja kustannustoimittaja. Syntyi lapsia. Työn ja perheen yhdistäminen vaati epäsovinnaisiakin ratkaisuja: kirjoittaminen vaatii omaa aikaa ja rauhaa, ja sitä Eeva Kilpi löysi kesäisin Piskolan mökiltä, Mikkelin kupeesta. Suruja ja pettymyksiäkin on matkan varrella luonnollisesti ollut, vaikka ilo on yksi kantava voima. Juhlat voivat syntyä milloin vain! Ehkä juhlaa arvostaa sitä enemmän, mitä enemmän on joutunut tutustumaan elämän synkkään puoleen. Usein olen ajatellut taiteilijuuden vaatimaa luonnetta, tätäkin: 

"Yksinäisyys sinussa on ollut vahva tunne myös silloin, kun ympärilläsi on ollut ihmisiä. Se on ollut usein vapautta ja joskus vankeutta."

Piskolassa hän kirjoitti tärkeimmät teoksensa, kaiken - hänen elämäntapansa on ollut kirjoittaa koko ajan, kirjata ajatuksia lähimmälle paperilapulle, mihin tahansa. Kirjassa keskustellaan niin ääneen kuin ajatuksin. Ja tietysti tekstien kautta. Kokoelmasta Perhonen ylittää tien sitaatti, jota kirjan kirjoittaja kommentoi.  

"Lempeys on miltei poikkeuksetta älykkyyttä.
Älykkyys usein julmaa.

Minä rakastan tätä. Että lempeys saa tällaista kunniaa. Ettei se ole jokin pakotettu käyttäytymismalli vaan valinta: kohdella lempeästi ihmisiä. Sinä olet radikaali ja rohkea ja herkkä ja lempeä samaan aikaan."

Radikaali ja rohkea, niitä Eeva on totisesti ollut. Ja ällistyttävän näkemyksellinen. Luonnon ja ihmisen suhteen hän on nähnyt aina niin, että me tarvitsemme luontoa - kaikella elävällä on yhteys. Me muut olemme vasta heräilemässä ajatukseen siitä, ettei ihminen olekaan kaiken herra. Jopa Putinin vaarallisuuden hän totesi jo 1990-luvulla. Naisten asema tasaveroisina miesten rinnalla on ollut hänelle selvää, puolustettavaa. Ja naisten tekemä kirjallisuus! Ei minua pidetty oikeana kirjailijana, hän sanoo. Ihan uskomatonta, sanoo Anna-Riikka, ja lukija myös. Nyt kirjassa mainitaan ihailijoita Jenni Haukiosta Juha Hurmeeseen, siteerataan kymmenittäin lukijoita, joista kirjailijoita suuri osa. Lähdeluettelo on pitkä. Samoin on Eeva Kilven palkintolistaus, jota netistä kurkkasin. 

"Tässä me olemme, kaksi eri-ikäistä naista, ja niin moni asia maailmassa on ollut minulle helpompaa kuin sinulle, koska ajat ovat muuttuneet ja sinä olet ollut niitä muuttamassa. Olenko sanonut riittävän usein kiitos?" 

Kahden naisen vuoropuhelu on hurmaavaa luettavaa: aito tunne välittyy vahvana, sitaatit jäävät mietityttämään. Eeva Kilvestä piirtyy kuva, joka saa kunnioittamaan hänen työtään entistä enemmän. Kirjailija Carlson kokee olevansa viestinvälittäjä enemmän kuin kirjailija, vaikka hän tämänkin tehtävän hoitaa kunniakkaasti. Eevan huumori näkyy tämän kutsuessa kirjoittajaa muun muassa erikoiseksi kokemukseksi ja käyttökelpoiseksi, kirjallisuudelle. 

"- Sinä olet taiteilija ja minä ehkä sitten sanansaattaja. Sinä olet mestarikirjailija. Sinun on nyt vain hyväksyttävä se.

- Sinä teet minusta sellaisen.

Ei. Sinä olet sellainen ja minä sanon sen ääneen."

"- Sinä et ole pelännyt tunteita ja olet sanonut, ettei kannata sanoa mitään, mikä ei tule sydämestä."

Sanansaattaja tekee paljon töitä kirjan eteen. Ja sen, että Eeva tietäisi merkityksensä ja arvonsa. Eikä työ lopu tähän, sillä runoilijan muistiinpanot, ne lukuisat laatikolliset, on siirretty Anna-Riikan haltuun. Paljon perkaamatonta tekstiä ja ajattelua.  

Katsoin soveliaaksi lukupaikaksi kirjalle mökkimme, joka sijaitse viitisenkymmentä kilometriä Piskolasta etelään, Etelä-Savossa. Luonto hallitsee siellä kaikkea ja vie tunnelmaan. Ei sillä, etteikö kirja veisi mukanaan muutenkin. Luin ja nautiskelin hitaasti, usein kerraten. Kirjailijan äiti oli miettinyt, voiko tunnelmaa kuvata "tiheäksi" - onko sana liian konkreettinen. Todellakin voi! Kirja on tiheä, mikä on erittäin kiittävä adjektiivi. Tämä kirja ei kertalukemisella tyhjene. 

Hurmaava teos kaikille tekstin ystäville, kirjoitustyötä tekeville, ystävyydestä lohtua saaville, elämänviisautta janoaville, lempeyttä kaipaaville, luonnon ja Lapin ystäville, naisten asemaa pohtineille, kokeneille ja kokemattomille, sanojen rakastajille.

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. WSOY 2024. Päällys Ville Laihonen, kannen kuva Hanna Weselius. 

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Hymyilyttää kirjaa ajatellessa. Aivan liian harvoin saa lukea olennoista, jotka liikkuvat pimeän jälkeen Helsingin tutuilla kulmilla! Kyllä, se on myös hieman pelottavaa, mutta pääosin olennot vaikuttavat hyvin sivistyneeltä sakilta. 

Kuten karhu, jonka haagalainen luokanopettaja Mikko tapaa Thalianaukiolla. Mikon mielihyväksi se hyväksyy ihmisen luontevasti ystäväkseen, kutsuu jopa saunomaan, ja he löytävät yhteisiä mielenkiinnon kohteita, kuten kielitieteen.

"- Minä olen lukenut aika paljon vertailevaa kielitiedettä. Olen tehnyt myös omaa tutkimusta, karhu sanoi. 

- Ai? - Joo. - Miten nyt niin?

Karhu oli hetken hiljaa. Se mietti."

Karhun oppineisuus ei ole ihme, periytyyhän se vanhasta eurooppalaisesta aatelissuvusta. Mikon on ihmisenä vain hieman vaikea ymmärtää sen puuhia, kuten kahden litran kokistölkkejä - mistä sellaisia muka saa? 

"- Karhujen kaupasta, karhu tuhahti. - Älä viitsi olla niin antroposentrinen. - Sori." 

Toista laitaa edustavat varjomainen, veren haistava Helmi ja läpikuultava Toivo-poika, joiden elämän- tai paremminkin olentotilanteiden juuret yltävät sotavuosiin. (Varjoihmisistä on muuten olemassa oma arkistonsa, käy ilmi.) Lisäksi tarinassa esiintyy painavaa yhteiskunnallista vastuuta tunteva hiiri sekä Kristus, jonka mielipuuhaa on käydä näkymättömänä päiväkodissa kuiskimassa hauskoja ajatuksia lasten korviin. Sillä hän on sitä mieltä, että "lasten nauru on täsmälleen sama asia kuin Jumalan valtakunta". 

Jumalasta puheenollen, myös hänet mainitaan tapauksessa, jossa Estonia-laiva uppoaa. Sen "jälkeisinä päivinä Jumalan henki kulki vetten yllä ja oli poissa tolaltaan. Hän ei koskaan tottunut tällaisiin tilanteisiin. Aina tuli suru, ja vaikka Hän aina ajatteli, että ensi kerralla Hän olisi varautunut paremmin, tunnevyöry tuli yhtä raskaana. Hän lohduttautui vain sillä, että ei voinut kulua psyykkisesti, koska oli Jumala."

Omanlaisiaan olentoja ovat ihmisetkin, kuten Merenlahden veljekset. Juhani on Kannelmäen seurakunnasta eläköitynyt pappi, jolla on haasteita pitää päänsä kasassa. Olavi on luotsi, Antero taas Helsingin yliopiston uskontotieteen professori, joka työskentelee hullun suntio Borgin kanssa. Joka puolestaan tuntee salakäytävät ja katakombit Tuomiokirkon alla. Samuel on hirviönmetsästäjä, mutta sitä eivät perheenjäsenet tiedä. Työnsä luonteen vuoksi Samuel pitää etäisyyttä.

"Kyse on siitä, että kun pimeys raapaisee ihmistä, ihminen alkaa nähdä maailman pimein silmin."

Maijaa auttaa nokkela varis hänen tehtävässään löytää Yön kissa. Vain suorittamalla tehtävän Maija saisi muistinsa takaisin! Variksen jutut hämmentävät Maijaa.

"- On myös toinen sanonta: jokainen, joka on nuorena idealisti, on vanhana nihilisti. Minulle ei kuitenkaan ole käynyt niinkään. - Mitä tarkoitat? Maija kysyi."

Tarinaan kietoutuvat olentojen ja ihmisten lisäksi Helsingin historia, lasten merkitys, oman pään sisällön tutkiminen, raportointi, sitaatit niin Tomas Tranströmeriltä, Simone Weililtä ja monelta muulta. Muun muassa. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta ei ole; teksti kulkee sutjakasti ja viihdyttävästi. 

Hauska, fiksu, filosofinen ja lämminhenkinen maagisrealistinen kirja, joka on mustavalkopiirroksin kuvitettu ja joka kiihottaa mielikuvitusta ja jää mieleen kummittelemaan. 

"Setäni sanoisi, että tämä on juuri meille ainoa mahdollinen maailmaa. Niin tai näin, tällainen se juuri on. Ei toisenlainen."

Tartuin kirjaan, koska kuulin, että siinä liikutaan kotikulmillani, Haagassa ja Kannelmäessä. Onneksi kuulin, mutta harmi kyllä vasta kun olimme jo tehneet Kirjojen Kannelmäki -kävelykierroksen kartan ja sisällön kirjaston ja kirjailija, opettaja, selkokielen asiantuntija ja kirjabloggari Tuija Takalan (lue lisää ensimmäisestä kierroksesta linkin takaa) kanssa. Toivottavasti saadaan karttaan päivitys joskus! Mutta kierroksella on jo 12 rastia, jotka tavalla tai toisella liittyvät alueeseen. 

Kävelykierroksia voi tehdä omatoimisesti kirjastosta saatavan kartan avulla (tai netin). Tai tulla yhteiskävelylle su 19.5. klo 14, jolloin mukana on Anu Juvonen, joka on kirjoittanut kirjan Lähiöoksennus lapsuudesta Kannelmäessä lähiön kasvun aikoihin 1980-luvulla. 

Lähtö ja paluu Kanneltalon portailta. Yhteiskierroksia on tehty kolme viime kesinä, ja viimeksi mukana olivat kirjailijat Juha Itkonen ja Tuomas Aitonurmi, sitä ennen dekkaristi Markus Ahonen. Suosio on ollut yllättävän suuri, mukana on ollut kymmeniä kirjanystäviä. Tervetuloa mukaan! Ja suosittelen toteutusta myös muiden kirjastojen ja alueiden kirja-aktiivien mukaviksi yhteishankkeiksi. 

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot. Enostone 2021. Kansi ja kuvitus Kalervo Sammalvehrä. 

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa

Suomalaisen maastohiihdon romahdus doping-skandaaliin vuonna 2001 vaikuttanee tänäänkin, ainakin päätellen Hiihtoliiton kehnosta taloustilanteesta. Sponsoreita lie ollut vaikea saada tuon surkean tapahtuman jälkeen. Surkuhupaista on mielestäni se, että eräs doping-vyyhtiin sotkeutuneista haki aivan äskettäin liiton toimitusjohtajuutta. (Ei sentään tullut valituksi. Toisaalta voisi sanoa, että hän ainakin tietää nyt, mitä pitäisi työssä varoa.)  

Johanna Aatsalo teki jo vuonna 1998 STT:n julkaiseman uutisen hiihtäjä Jari Räsäsen kasvuhormonihankinnoista. 

"- Johanna, tämä on raju juttu! - Huh, Johanna, kova uutinen. Toimituksen käytäviltä kuului hyväksyviä kommentteja. Se tuntui tietysti mukavalta, koska takana oli pitkä urakka. Asioiden selvittelyyn oli kulunut kuukausia, ja olin tehnyt työtä aina, kun minulla oli ollut aikaa ja lisäksi suuren osan vapaa-ajallani."

Aatsalo oli tiennyt, että asia nousee ykkösuutiseksi. Mutta sitä ei arvannut kukaan, millainen rähäkkä siitä nousee! Uutinen sai absurdit mitat, kun Hiihtoliitto ja hiihtäjät aloittivat oikeustoimet. Toimitus vastaanotti pommi- ja tappouhkauksia. Uhkaavista soitoista, tekstareista ja kirjeistä puhumattakaan. 

"Tajusin, että olimme tökänneet kansallisesti erittäin arkaan paikkaan. --- Muualla ymmärrettiin, että huippu-urheilu on oikeasti varsin likaista, dopingin käyttö on paljon yleisempää kuin haluttiin tunnustaa, mutta Suomessa ja Hiihtoliitossa elettiin kuplassa. Aivan kuin kielletyt aineet eivät koskisi suomalaisia urheilijoita mitenkään."

Urheilutoimittajat - jotka olivat tottuneet hyvä veli -meininkiin urheilijoiden ja lajiliittojen kanssa - olivat raivoissaan. Absurdi piirre jutussa sekin, kollega hylättiin omien etujen vuoksi. STT:n hallituksessa ja medioiden johdossa, joissa tapaa olla paikallisesti ja poliittisesti vaikutusvaltaisia henkilöitä, raivottiin. 

Puhuttiin "sekoilusta", poliittisista salaliitoista, olympiajoukkueen valmistautumisen häirinnästä, salasuhteista - ja tietysti nuoren naistoimittajan "osaamattomuudesta". Johon muun muassa liiton asianajajat vetosivat jutun mennessä oikeuteen (noloa jutun nostajille jo sekin). Mutta mikä hulluinta ja kafkamaisinta: oikeus tuomitsi Aatsalon ja STT:n maksamaan korvauksia "julkisesta herjauksesta"! 

Tosiasiassa Aatsalo oli ja on sekä ammattimainen toimittaja että liikuntafysiologiaa opiskellut, tiiviisti urheilussa elänyt ja sitä seurannut henkilö, jota pätevämpää tuskin löytyy tutkimaan ja kertomaan juuri tästä aiheesta. Kaikki saimme tietää viimeistään vuonna 2001 kipeästi, miten asiat hiihdon parissa oikeasti olivat, mutta harva lokaa syyttä heittänyt on pyytänyt anteeksi vieläkään. Vastuuhenkilöt selittelivät, luikkivat karkuun tai vaikenivat. Yksi taisi pahoitella mutkan kautta.  

Kun jo kolmas oikeudenkäynti mahdollisesta hiihtäjien dopingin käytöstä pidettiin, jokunen tuomittiin, suurin osa pääsi pälkähästä, vaikka asema ja tietämys olisivat kansanomaisen oikeustajun mukaan olleet selkeästi tuomittavat. Nimiä ja oikeusjuttujen käänteitä en tässä käy luettelemaan, mutta kirjassa kaikki on kirjattu tarkasti. 

Miten Aatsalo kesti koko karmean pyörityksen, haukkumiset ja oikeustoimet? Sen, että hänestä tuli media-alalla persona non grata? Henkilökohtaisessa elämässään hän sai lapsia, erosi miehestään ja löysi uuden suhteen. Hän vaihtoi työpaikkaa ja sittemmin haki töihin mm. Yleen. Yle ei voinut palkata häntä, koska suhteet Suomen Liikuntaan ja Urheiluun olisivat kärsineet! Vielä vuonna 2010 loanheitto jatkui ja juttu avattiin oikeudessa jälleen. Syytetyt valitsivat edelleen taktiikaksi kieltämisen. Vei aikaa, ennen kuin saatiin todellisten syyllisten tuomioita aikaan, mutta osa syytteistä oli jo ehtinyt vanhentua. Aatsalo menetti avioliittonsa ja urheilutoimittajan asemansa jupakan vuoksi. Henkisesti hän kirjan perusteella kesti silti yllättävän hyvin, vaikka tilanne oli äärimmäisen vaikea. Myös STT:n silloinen päätoimittaja, Aatsaloa tukenut Kari Väisänen, menetti työpaikkansa. 

Jotenkin ymmärtää sen, että todellisuudentaju hämärtyy, kun muistaa sen, miten itsekkyys nousee pintaan kovaan tavoitteeseen pyrkiessä ja miten helppo omaan kuplaan on upota - pätee niin urheilussa kuin muillakin aloilla. Ja meihin kaikkiin, kun tilanne on otollinen, uskon. 

"Jotta voittaminen oli ylipäätään mahdollista, oli urheilijoiden ja valmentajien uskottava kaikkeen siihen, mitä he tekivät. Uskossa oli tietysti aina myös riskinsä. Se voi sokeuttaa ja hämärtää mat rajat. Voi syntyä käsitys, että pystyy mihin vain ja tuntuma tai yhteys maahan katoaa jalkojen alta." 

Siksi on todella hyvä saada herätys asiaan myös tämän kirjan avulla: se on tarpeellinen, monelle ja monin tavoin. Hyvä veli -verkostot arveluttavat minua edelleen. Kukaan työelämässä pitkään ollut tuskin on välttynyt niihin törmäämiseltä. Oikeustajua, moraalia ja jopa lakeja väistävät keinot hankkia etuja suhteilla tai rahalla eivät ole kadonneet mihinkään. Päästäänkö niistä eroon vasta vanhimman sukupolven siirtyessä eläkkeelle vai jatkuvatko käytännöt heidän perillisissään? 

Arvostan Aatsaloa paitsi sinnikkäästä, ammattimaisesta ja perusteellisesta työstä sekä rohkeudesta, myös siitä, että hän vielä jaksoi kirjata asiat kansien väliin. Tapaus ja siihen suhtautuminen on silti käsittämätön fiasko, jossa sananvapaus ja oikeus ottivat iskuja. Ja toimittaja Aatsalo tietysti eniten. Hänet tuomittiin alkuun, älytöntä kyllä, maksamaan korvauksia STT:n aikaisen esimiehensä Kari Väisäsen kanssa tietyille henkilöille. Tuomiota ei ole koskaan kumottu tai rahoja perätty takaisin, eikä Aatsalo halunnut enää jatkaa puimista (ymmärrettävästi), vaikka nyt tiedämme hänen olleeen alusta saakka oikeassa. Hän osui jäävuoren huippuun. Alkuperäisiä lähteitään hän ei ole koskaan paljastanut. 

Tänään on kansainvälinen sananvapauden päivä: International Press Institute (IPI), joka edistää lehdistön ja sananvapauden toimintaa, on myöntänyt Suomen ryhmän sananvapauspalkinnon Johanna Aatsalolle ja Kari Väisäselle. Paljon onnea! 

Kenelle: Toimittajille, kirjoittaville, mediasta kiinnostuneille, urheilijoille ja urheilun ystäville, uutisia lukeville, valeuutisia kauhisteleville, kuplassa eläville tai sieltä ylös pyrkiville. 

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa. WSOY 2024. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tiesitkö Neuvostoliiton partisaanihyökkäyksistä Suomeen sodan aikana? Minä en, mutta nyt tiedän. Vuosina 1941 - 1944 itärajan kyliin tehtiin kymmeniä järjestäytyneitä iskuja, joissa on arvioitu tapetuksi vajaat parisataa suomalaista ja viedyksi rajan taakse määrän, jota ei tiedetä. Suurelta osin he olivat naisia ja lapsia, miehethän olivat rintamalla. Sodankäynti voi olla tällaistakin. 

Ei pitäisi enää yllättyä mistään itänaapurin toimista, mutta silti Kinnunen hätkäyttää kertomuksellaan Lainasta ja pojasta Martista, joka oli tuolloin taapero. Nyt aikuisena hän valmistelee äitinsä pian odotettavaa poismenoa. Siskot tulevat myös katsomaan Lainaa, vielä viimeisen kerran ja silkasta velvollisuudesta, eivät rakkaudesta. Äidistä jäi heille kovat, ikävät muistot, mutta Martti haluaa muistaa Lainasta muutakin. Hän haluaisi rakentaa perheyhteyttä, kertoa tytöille omasta kokemuksestaan äidistä, lievittää näiden jyrkkyyttä, mutta ei osaa. Kirkon viereen istutettujen eri sukujen muistopuut puhuttavat sisaria.

"- Pitäisikö meidänkin? Eeva nauroi. - Onhan se hyvä, ettei muisto unohdu. Marjaa ei naurattanut. - No ei kyllä unohdu, vaikka yrittäisi."

Sodasta saatiin takaisin "silpoutuneita miehiä, joiden mielet oli pelko rampauttanut". Mutta entä muut pelon, nälän, perheenjäsenten menetysten ja väkivallan kokeneet? 

"Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin. --- Kukaan ei kuitenkaan puhunut kotirintaman tapahtumista, vaan kokous toisensa jälkeen kuolleita sotilaita oli kunnioitettu niin kovasti, etteivät elävien murheet tuntuneet tärkeiltä."

"Lainakin tahtoisi puhua omasta sodastaan, mutta ei tiennyt, kenelle." Niinpä hän ei puhunut, kenellekään. Lapset saivat karvaasti kokea puhumattomuuden seuraukset. Ja taas väliin faktaa. Luin netistä, ettei sotarikoksiin ole puututtu valtionkaan tasolla, poliittisista syistä eli lue: naapurin pelosta. Yllättävää ei ole se, ettei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen yritelty yhteistyö asiassa ole johtanut mihinkään. 

Tarina on tosi ja vaikuttava, eikä Tommi Kinnusen taitavalta tekstiltä muuta odottaisikaan. Tunnelma on tiivis ja painava, Pimeiden kuiden tapainen, mutta mustempi. Toivoa on vaikea repiä sieltä, minne valo ei yllä. Eivät edes muistot olleet lohduttamassa Lainaa, jonka puolesta lukija jää surulliseksi. Ja lasten. Näin siirtyvät ylisukupolviset traumat, joista nykyisin paljon uskalletaan puhua.

"Hän olisi valmis luopumaan jokaisesta huomisesta, jos saisi vaihdossa edes yhden kelvollisen eilisen."

Kirjan nimi kuvaa läpitunkematonta suojakilpeä rikkoutuneen ihmisen yllä. Kannen kuva on turhankin konkreettinen, mutta en osaa ehdottaa, miten asiaa olisi voinut kuvata ilman suoranaista sotakuvaa tai ihmishahmoa. Vai onko ihminen sittenkin siellä, piilossa? 

Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY 2024. Päällys Martti Ruokonen.

Mikko Kauppila: Terveisin K

Katsaus opiskelijapoika K:n elämään. Hän arvelee nähneensä vilauksen lapsuutensa parhaasta
ystävästään, mikä kirvoittaa K:n kirjoittamaan tälle kirjeen. Useita kirjeitä. Joiden ohessa hän kertoo lukijalle minä-muodossa arjestaan ja ajatuksistaan, kiitos siitä.

Teksti on raikasta ja osin riemastuttavan, osin riipivän oivaltavaa. Tuskin ehdin huokaista jälleen yhden homopojan seksuaalisen identiteetin etsinnän teemaa, väheksymättä homopoikia tai asian vakavuutta, mutta onhan se kirjallisuudessa paljon nähtyä, kun K nujertaa huokauksen ja kirjailija saa jatkamaan lukemista innolla. 

"Minulla ei ole aikaa velloa menneessä ajassa, sillä nykyiset ja tulevat rakastajani odottavat minua."

Hujan-hajaiset, keltaisenkaltaiset ja pylvästyräkki-tyyppiset sanat viihdyttävät (ja vähän tirskuttavat lapsekasta mieltä), mutta kirjan lumo ei ole vain niissä. Vaan tarinan kehittymisen tarkkailussa. Kun K kirjoittaa ylvästeleviä kirjeitään P:lle, niissä kuultaa jotain mustaa ja huolestuttavaa. Tällä pojalla ei ole kaikki hyvin, miettii tätilukija. Vaikka juuri vähän ennen tätä ajatusta olin pohtinut tekstille sopivaksi kielikuvaksi jotain suolaisen ja makean yhdistelmää. Huomaan kielikuvan tavallaan oikeaksi, kirjailija johdatteli siihen taitavasti. Mutta suolaisuus muuttuu yhä kitkerämmäksi kirjan edetessä. 

Poika tarkkailee itseään ja toisia tiiviisti. Keskivartalolihavuus vaikuttaa olevan todella tuomion arvoinen ja usein mainittu seikka, kun taas vaaleahiuksinen opiskelijakollega vie romanttisiin ja seksuaalisiin haaveisiin. K on fiksu ja lukenut, mutta ihmisistä hänellä on niukalti kokemusta. Surullisinta on se, että heitä ei ole. Äiti kertoo soittaessaan omista haasteistaan, muttei näe lapsensa haasteita. Eikä muita ole. K saa vajota rauhassa päänsä sisäiseen maailmaan.

"Minä seuraan, miten opiskelijat tulevat vaivatta toimeen toistensa kanssa ja miten he toisaalta tulevat vaivatta toimeen tarjoilun runsauden kanssa. He keräävät nopeasti elintarvikkeista pahvilautasilleen sattumanvaraisen keon, ja minä panen merkille, kuinka mutakakku tahraa valkoiset lautaset ja perunalastujen mauste jää opiskelijoiden sormenpäihin kiinni. Mausteen he liottavat suuhunsa, yksi kerrallaan. Tämän jälkeen he syövät kasaamansa keon kiinnittämättä varsinaisesti huomiota siihen, mitä suuhunsa panevat."

Yhä useammat asiat käyvät ällöttäviksi. Sana kermanvaalea pitäisi kieltää lailla! K on tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, että jotain on pielessä ja kaipaa apua. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö ottaa K:n vastaan. Ja lähettää ulos ravintoympyräesitteen kanssa. Se vasta auttaakin ihmistä, jonka ruokasuhde, tai pitänee sanoa maailmansuhde, on syvästi ongelmallinen. 

Raikas, aidonoloinen ja koskettava teksti, johon uskon monen opiskelijan tai entisen sellaisen voivan samastua. Ainakin jos ei ole ollut sitä laitaa, joka heiluu bileiden keskipisteenä tai rymistelyjen ryhmänjohtajana. Esikoiskirjamaisuuksista huolimatta (tai ehkä osin niiden aidon hellyttävyyden vuoksi) yhä tummemmaksi muuntuva perusjuonne tuo tarinaan pelottavaa painavuutta ja sitoo sen isompaan yhteiseen ongelmaamme, yksinäisyyteen, osallisuuden ja näkyvänä olon puutteeseen. Hieno esikoinen kirjailijalta, jonka tunnemme paremmin tv:stä, upean Aikuiset-sarjan Kuismana ja Sekunnit-sarjan Danielina. 

Kenelle: Entisille ja nykyisille nuorille ja opiskelijoille sekä heidän vanhemmilleen, ajassa pysymään haluaville, syömishäiriöiden kanssa kamppaileville ja heidän läheisilleen.

Mikko Kauppila: Terveisin K. Teos 2024. Päällys Jenni Saari @sorryjenny_visuals

Heikki Kännö: Kädet

Keskeinen vaikuttaja ja myös hahmo kirjassa on itävaltainen taidemaalari Egon Schiele ja hänen taiteensa, mutta Kännön tapaan tiiliskiviromaani sisältää paljon muutakin. Filosofiaa - tällä kertaa vahvasti mukana on Ludwig Wittgenstein -, sekä rakkautta yli kaikkien rajojen ja ihmisen ikiaikainen pyrkimys, tai pakko, yrittää ymmärtää elämää ja kuolemaa.  

Kertojana aloittaa Julian, joka kuvaa ystäväänsä Ludwigia:

"Kaikki, mitä hän kirjoitti, oli suurenmoista omalla mahdottoman vaikealla tavallaan, mutta nähdäkseni se ei vienyt häntä millään tavoin lähemmäs päämäärää; myrskyn laantumista, ponnistelujen talttumista, ihmisen löytämistä maailmasta ja hänestä itsestään. Kuin suunnattoman älykäs ajattelukone olisi yrittänyt keksiä, miten ajatella oikein; miten ajatella kuin ihminen; miten palauttaa itsensä ihmiseksi,tai miten tulla ihmiseksi... tämä sen huomattavan onnettomuuden jälkeen, kun hän oli sattunut keksimään, miten ajatella kuin Jumala."

Mutta kertomus oikeastaan alkaa vasta siitä, kun Julian haluaa kertoa Ludwigille edesmenneen äitinsä tarinan ja näyttää tämän työhuoneen. Samalla hän tulee kertoneeksi edeltävistä sukupolvista: suku on muuten kovin nuorena rapistuvaa ja kuolevaa laatua, mikä kiinnostaa etenkin perhelääkäri Benjaminia, joka haluaisi tutkia ilmiötä (...tohtori Benjamin kyselee liikaa. Tohtori Benjamin on yliopistomiehiä.) Tarina muuntuu muutenkin ällistyttäväksi, kun kertojaksi vaihtuu Danae.

"Danae! Kuulen nimeäni huudettavan. Aluksi minun on vaikea nähdä nimeni huutajaa, koska katson häntä niin kaukaa. Välissämme on vuosikymmeniä sekä niiden lisäksi yhdeksästoista vuosisata kokonaisuudessaan." 

Huutaja on Giulietta 1700-luvulta, Danaen paras ystävätär, ja tytöt ovat erottamattomia. Giulietta on intohimoinen piirtäjä, joka kehittelee omaa muotokieltään maltillisemman Danaen ihaillessa ja suostuessa ystävänsä hurjiinkin ideoihin milloin olemalla tämän mallina, milloin salakäytävän etsijänä. Ystävyys saa säröä Danaen viehättyessä Christopher-nimisestä taiteilijasta. Tai mikä tämä onkaan miehiään. 

"Katsokaahan: ihminen ei ymmärrä, mitä hän toivoo pyytäessään osakseen ikuisuuden. Sanoisin, ettei mitään sen typerämpää voisi jumalalle ehdottaa. Ajatus ikuisesta elämästä kuoleman jälkeen. Ajatus kuolemattomuudesta. Tietäkää, että tämän toiveeni toteuduttua olen tullut hulluksi NIIN monta kertaa!" 

Hurja, monipolvinen ja äärettömän kiehtova maaginen tarina vangitsee lukijansa. Kännön tietämys ja mielikuvitus ovat omaa lajiaan. Ajassa polveileva kertomus ulottuu aina antiikin jumalista natsinousuun Itävallan, Italian ja Ranskan maisemissa. Ja tietysti Egon Schielen lyhyeen, levottomaan elämään.  

Olen aina ollut viehättynyt Kännön tyylistä, vaikken kaikkea ymmärrä: Sömnön oopperateema oli vierasta. Ihmishämärä vyörytti ylenpalttisesti kirjailijalle tyypillisiä elementtejä; jumalia, myyttejä, todellista historiaa ja kuviteltuja henkilöitä, suhteita ja julmuuksia - ja taidetta kaiken selityksenä ja ratkaisuna. Tai vähintään taiteilijan erityisluonnetta ihmisten joukossa. Runoilija jätti samantyyppisen ällistyneen riemastuneen jälkimaun kuin Kädet, jonka rankkaan suosikikseni. Selkein ja lähestyttävin lukemistani Kännön teoksista, muttei silti niukka eikä hurjuutta tai hämmästyttävyyttä vailla, onnistunut tasapaino runsaiden teemojen kesken. Tästä voi lähteä arvailemaan vuoden Finlandia-ehdokkaita! 

Heikki Kännö: Kädet. Sammakko 2024. Ulkoasu Riikka Majanen. Kannen maalaus: Egon Schiele: Omakuva mustan saviastian kanssa (1911). 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Rakkaudesta on kyse. Nuoruudesta, seksistä, ikävästä, Pärnun hiekkarannasta, jolla nainen ja mies liikuskelevat. Minä-muotoinen tarina kertoo hänen, Pärnussa asuvan, ja helsinkiläisen Juhanin suhteesta. Juhani matkustaa Pärnuun aina kun mahdollista; hänellä on siellä rakenteilla paitsi rakkaus myös talo. 

"Vartalo luodaan kosketuksin ja sanoin, sitä ei näe peilistä, eikä sen ulottuvuuksista saa tietoa mittanauhalla." 

Kirja ei kuitenkaan ole niin fyysinen tai yksioikoisen mies-naissuhteinen kuin kuvittelin Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -jakson katsottuani (yhtä paljon puhutaan, uidaan ja kirjoitetaan kuin rakastellaan), eikä lainkaan nolostuttava tai rivo, vaan sanoiltaan ja lauseiltaan kaikkiaan kaunis.    

"En pidä siitä että lihalliset aistikokemukset nostetaan muiden kokemusten yläpuolelle, Juhani sanoo ilalla. 

--- Todellisuus on ihan kaikkialla yhtä täysi, yhtä eloisa sen kaikissa yksityiskohdissa, mutta eri tavoin, muistoissa, muistojen muistelemisessa, siinä kun ei menekään minne aikoi. Ei kävely rakastajan luokse ole pienempää kuin rakastelu, eikä ajatus Pariisista Pariisia vähäisempi, sillä harvemmin Pariisi on Pariisissa." 

Komeat lauseet ilahduttavat Viikilän tapaan, unenomaisen tunnelman terävinä herättäjinä. Henkilöt miettivät suhdettaan, ihmisyyttä, aikaa ja sen kulumista, tarpeitaan ja toiveitaan... Avoimia toisilleen he eivät missään tapauksessa ole, eivätkä varsinaisesti miellyttäviä ja ihania ihmisiä muutenkaan. Kukapa olisi. Lopussa katsotaan kaikkea hyvin iäkkäin silmin. Silloin eivät salaisuudet enää haittaa, vaan näkymiä hämärtävät muut seikat. 

"On olemassa kaksi elämäntarinaa, tosiasiallinen, ja se jonka on muistilleen sallinut."

Kaikkien lauseiden ajatuksesta en saa kiinni. Vaikka nautin siitä, mitä saan, ja arvailen teoksen perimmäistä sanomaa, jotkut lukijalle asetetut koukut ärsyttävät. Liian viisasta viisastelua? Liian hiottua ja pitkälle mietittyä luettavaksi? Kirjailijasta on moneksi: Engelin kaupunki ihastutti, Taivaallinen vastaanotto riemastutti, tämä herättää ristiriitaisempia tunteita. Ehkä se on tarkoituskin. Esimerkiksi loppujakso, mitä se kertoo? 

Ehkä on tarkoitus osoittaa, että kaikki on katoavaista, mutta siitä, mitä on, kannattaa kertoa. Ehkä viesti on se, että merkityksellinen asia voi olla ajallisesti lyhyt tai yhden merkin mittainen, silti elämää määrittävä. "...ihmiset voivat viettää kymmenentuhatta tuntia yhdessä ilman että mitään muuta tapahtuu kuin solujen rapistumista."

Ehkä hiotuille ajatuksille on vain pitänyt luoda kehyskertomus. Vai oliko kertomus ennen lauseita - en tiedä, mutta ajan kulumiseen ja hiekan valumiseen voin samastua. Ja moni ajatus on luja, kuten: 

"Juhani sanoi että jokaisessa suhteessa osa sen hyvyyttä on kuvittelun ja suopeiden ajatusten tulos, ja se osa suhteesta poistuu sen loputtua." 

"Kirjan ei tarvitse olla kovinkaan hyvä, jotta siitä voi saada tunteen, että on elämänsä tärkeimpien asioiden äärellä."

P.S. Hieno kansi kertoo myös tarinan.

Kenelle: Kauniin kielen ystäville, hiottujen ajatusten ja aforismimaisen tekstin ihailijoille, ristiriitaisia suhteita miettiville, vanhenemista pelkääville. 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat. Otava 2024. Kansi Piia Aho.